Rakkaus tekee vapaaksi

Muutama viikko sitten pyysin Facebook-sivullani ystäviäni jakamaan päivitykseni kommentteihin biisin, joka tuo heille mieleen minut; valintaansa ei saanut selitellä. Eilen puolisoni sisko oli kommenoinut päivitystäni seuraavasti: Nyt pikkusen rikon tuota sääntöä ja vähän selitän enkä myöskään itelleni lisää tätä :) Mutta pakko laittaa tähän semmonen kappale kun Johanna Kurkelan Rakkaus tekee vapaaksi. Itku tuli kun kuulin, radiosta tuli ja autolla olin ajamassa. Nelli <3 Miro

 

Itku pääsi minullakin kun kuuntelin kappaleen, koskaan, ei koskaan mikään biisi ole kolahtanut minuun yhtä paljoa. Uskomatonta, kuinka tarkkaan toisen ihmisen kirjoittama teksti voi kertoa omasta parisuhteesta.

Tässä tulee avattua nyt omaa sielua ja parisuhdetta aika rohkeasti, mutta uskon jokaisen kunnioittavan tarinaani, anteeksi siis tarinaamme.

"Turvallista matkaa",

sanoit lentokentällä, kun halattiin
Soitellaan kun sataa
eli tuskin kuukausiin, me naurettiin
Rakas älä huoli mistään,
aika rientää pian jo kotiin tuut, sä sanoit näin
Metelin ja ruuhkan keskellä kun seistiin hiljaa ikuisuus, sylikkäin.

Lähdin vaihto-opiskelemaan noin 4 kuukautta sitten, Miro on ollut todella hyvä ja arvokas tuki minulle tällä matkalla. Eikä hänen tukensa rajoitu vain tähän vaihtoon, hän on jaksanut tsempata minua ja seistä rinnallani jo monissa tuulissa ja tuiskuissa.

Me hymyiltiin ja tiedettiin
kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
Mut hymyiltiin ja hyvästeltiin
sillä täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa.

Lauseeseen Täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa tiivistyy paljon meidän suhteestamme ja elämästämme. Vaikka palaisin tältä istumalta takaisin Suomeen, en siltikään saisi jakaa arkeani Miron kanssa. En ainakaan siten, kuten yleensä pariskunnat arkensa jakavat.

Muista pitää hauskaa
ettet liikaa töitä tee, mä kuiskasin
Voi mikset tuu mun mukaan?
Kysyin vaikka tarkalleen sen ymmärsin.
Todellinen rakkaus ei voi ketään hiljaa laittaa luopumaan, haaveistaan
Molempien täytyy muistaa pitää kiinni jostain omastaan, nyt mene vaan.

Mirolla on työ-ja opiskelupaikka Pohjois-Karjalassa, minulla Helsingissä. Ensiksi Miro muutti kanssani pääkaupunkiseudulle asumaan, mutta hänelle tärkeä työ vei hänet takaisin Pohjois-Karjalaan. Minä päästin Miron lähtemään omien haaveidensa perään, päästihän hänkin minut. 

 
Ja mä tärisin ja halusin kääntyä kotiin takaisin
Sä selitit kuinka hienosti mä pärjäisin
Kiitos kun sä sanoit niin.

Se, miten Miro jaksaa uskoa minuun ja haaveisiini on todella korvaamatonta minulle. Ehkä vielä joskus saamme herätä aamuisin saman peiton alta.

Siihen asti Kiitos kun sä sanoit niin.

"If you can dream it, you can do it"

Olen suunnittelija ja haaveilija. Ajattelen aina, että voikun olisin siellä ja voikun olisi jo sitä tai tätä. Joku voisi sanoa: elä hetkessä, päivä kerrallaan ja carpe diem ja mitä näitä nyt on, mutta paskat elän! Se ei ole minun tyylini elää. Elän aina hiukan "etukenossa" ja se on sekä hyvä, että huono asia.

Olen haaveillut suuresti ja suureksi onnekseni useat haaveeni ovat myös toteutuneet. Siitä olen todella todella kiitollinen, mutta silti haaveilen aina vain lisää.

Mielestäni haaveet ovat hyväksi. Minulle suunnittelu ja haaveilu tuovat hyvää fiilistä; ja entäpä sitten se onnistumisen tunne, kun kovan työn jälkeen viimein saavutat haaveesi. Badabababaa I`m loving it!

Monesti (etenkin me suomalaiset) pelkäämme kertoa haaveistamme ääneen; taustalla lienee epäonnistumisen pelko. Itsekin pidän haaveeni usein itselläni, toisaalta kun oikein innostun kouhotan haaveistani ja suunnitelmistani kovaan ääneen läheisilleni, mutta silloinkin vain niille kaikkein tärkeimmille ja luotettavimmille (hei te siellä <3 ).

Tällä kertaa teen poikkeuksen ja jaan haaveeni julkisesti. Minua pelottaa, hävettääkin kertoa haaveestani. Mitä ajattelevat sukulaiseni tai ystäväni?

Dream big

Haaveilen, että jokin päivä omistan asunnon Helsingissä, eikä millä tahansa alueella vaan esimerkiksi Ullanlinnassa, Eirassa, Töölössä, Kruununhaassa tai Punavuoressa. Eikä missä tahansa kopperossa vaan jugend-talossa ja vieläpä jugend-talon kattohuoneistossa tai "tornissa".

Tässä vaiheessa elämää tuntuu erittäin absurdilta, että minulla olisi koskaan varaa omistaa haaveilemaani asuntoa! En edes tiedä, mistä tämä haave kumpuaa. Ehkä siihen ei löydy sen kummempia syitä kuin rakkaus Helsinkiin (etenkin Etelä-Helsinkiin) ja jugend-taloihin. Ja tietenkin vielä se, että Tove Jansson, joka on suuri idolini ja innoittajani eli suuren osan elämästään Etelä-Helsingissä.

Haaveeseeni kuuluu tietenkin myös, että asun tuossa jugend-huoneistossa perheeni kanssa, johon kuuluu puoliso ja muutama lapsikin. 

Miksi sitten haluan jakaa megalomaanisen haaveeni koko maailman kanssa (no okei niiden kahden ihmisen kanssa, jotka jaksavat tämän tekstin lukea)? Siksi, että haluan kannustaa jokaista haaveilemaan ja tekemään töitä haaveidensa puolesta. Lisäksi uskon, että on hyvä kertoa maailmalle haaveistaan, ehkäpä joku jossain kuulee toiveesi. Ainakin minun toiveeni on kuultu, useasti. 

Kiitos kaikista toteutuneista haaveista. Kiitos jokaiselle, joka on uskonut minuun ja haaveisiini.

Jutun kuvat napattu google-hausta löydetyistä kuvista, en nyt muista tarkkaa linkkiä.

La mejor tarta de chocolate del mundo

Madridista aivan Retiro-metropysäkin vierestä löytyy maailman ihanin paikka, tai ainakin yksi niistä. Nimittäin kahvila El mejor tarta de chocolate del mundo eli Maailman paras suklaakakku. Nimi lupaa paljon, mutta ei ainakaan minun ja ystäväni mielestä valehtele ainakaan kovin paljoa.

Kuva ei todellakaan anna kakulle oikeutta.

Paikan suklaakakku on varmasti parhainta, jota olen syönyt, sitä en voi sanoa onko se maailman parasta, koska luonnollisestikaan en ole maistellut kaikkia maailman suklaakakkuja. Kakun sai valita joko 50% tai 70% kaakaosta valmistetulla suklaalla, itse valitsin 50%. Kakussa oli ainakin suklaakuorrutus, pohja taisi olla suklaamarenkia ja sisältä löytyi ainakin suklaamoussea. Vaikea sitä makuelämästy on kuvailla! Tuo marenki saattaa kauhistuttaa ajatuksena ensiksi ja minähän en siis pidä marengista, mutta tässä tapauksessa OU MAI KAAD, miten taivaallista. Kakku ei myöskään ollut liian makea ja oli kaiken lisäksi gluteenitonta!

Taivaallisen kakun lisäksi nautin mansikka&shampanjan makuisesta teestä ja tietenkin sympatiasta. Loistavan kakun ja teen lisäksi paikka oli ihanan tunnelmallisesti sisustettu vessaa myöten! Luulenpa, että minut löytää tulevaisuudessa vielä usein istuskelemasta tästä kahvilasta harmaina talvipäivinä. Ja pakkohan minun on palata, jotta saan parempilaatuisia kuvia paikasta otettua ;)

Lue lisää täältä.

Flor Baja 5

Asustelen täällä Madridissa 7 kämppiksen kanssa. 2 kämppistä on jo ehtinyt häippästä ja 2 uuttakin jo  tullut lähteneiden tilalle. Seuraavaksi kerron näistä 7 "avopuolisostani" lisää.

HUOM! Henkilökuvaukset ovat erittäin kärjistettyjä.

Mr. Monk

Ei, hänen nimensä ei ole Monk, mutta parempi että en käytä tekstissä oikeita nimiä. Herra Monk on britti englannin opettaja. Ikää hänellä on ilmeisesti noin 30 vuotta. Herra Monk on ERITTÄIN järjestelmällinen ja kohtelias, myöskin pakkomielteinen. Herra Monk tekee excel-taulukoita siitä, kuka on ostanut asuntoon mitäkin. Kenties hän taulukoi myös omat ostoksena sentilleen ylös. Herra Monk pitää huolta siitä, että kaikki Flor Baja 5:n asukkaat tietävät asunnon järjestyssäännöt. Hän myös tietää, kuinka monta murokulhoa kaapissa on ollut ja huomauttaa jos yksi murokulhoista on jäänyt omille teilleen. Herra Monk pyytää Flor Baja 5 -Whatsapp-ryhmäkeskustelussa: " Kun käytte paskalla (sana paska viestissä korvattu luonnollisesti kakka-hymiöllä) jättäkää ikkuna auki vessaan. Se on kohteliasta muita asukkaita kohtaan." Herra Monk on rakastettu ja vihattu yksilö yhteisössämme, itse olen kahden kuukauden aikana kallistunut rakkauden puolelle.

Neiti (Epä)Täydellinen

Monkin pahin vihollinen. 6/8 florbajalaisesta inhoaa tätä henkilöä. Neiti ET joko on tyhmä tai esittää olevansa, jotta välttyisi kaikelta mahdolliselta vastuulta. Neiti pesee käyttämästään lautasesta vain toisen puolen, mitäs väliä sillä pöytään päin tulevalla puolella olisikaan. Neiti järjestää bileitä keittiössä suoraan erään erittäin heikko hermoisen suomalaisen asukin huoneen vieressä. Neiti ei paskaakaan välitä muista. Neiti on asunut Flor Bajassa kuukauden ja kysyy" niin siis mihin nää roskat piti viedä?". Ja kun on neidin vuoro viedä roskat hän ei edelleenkään osaa viedä niitä oikeaan paikkaan, joka on niinkin vaativa kuin huoneistomme ulko-oven taakse, josta porteria tulee hakemaan pussin alakerran jäteastiaan. Neidin ainoa kaveri Florbajassa on Ken, johon pääsemmekin seuraavaksi.

Ken 
Saa nimensä juurikin siitä, mistä luulet; Barbie ja Ken. Ken saapuu samalta planeetalta kuin Neiti ET. Ken on pitkä ja luultavasti lähes jokaisen naissukupuolta edustavan mielestä komea. Ken käyttää pelottavan paljon aikaa peilin edessä hölväten täydelliseen tukkaansa purkillisen geeliä. Kenin olemuksen täydentää uiskentelu hajuvesialtaassa (ainakin hajusta päätellen). Ken vaikuttaa kohteliaaltan ja reilulta tyypiltä, mutta haukkuu kanssaeläjänsä lyttyyn Neiti ETn kanssa kännissä viidelta aamulla Florbajan keittiössä. Kenillä on myös tyttöystävä, joka on tärkeä silloin kun välimatkaa ei ole, välimatkan esiintyessä Ken ei liiaksi ikävöi Barbiaan. Myös Kenillä esiintyy ongelmia saada astiat puhtaaksi.

3 x Italia
Florbajalaisista lähes puolet ovat italialaisia. Kaksi heistä neitejä, yksi herra. Italialaiset ovat juuri sitä, mitä me suomalaiset kuvittelemme italialaisten olevan. Ruoka koostuu pastasta ja pizzasta suurimmaksi osaksi. Vaikka kaikki vetävät suurella rakkaudella sisäänsä hiilaria, rasvaa, hiilaria, rasvaa ovat he silti erittäin hoikkia ja kauniita ihmisiä ( ei sillä, että ollakseen kaunis ihmisen tulisi olla hoikka). Jos itse vetäisin samalla tahdilla pastaa ja pizzaa saisin luultavasti jäädä Madridiin elämäni loppuun saakka, koska yksikään lentoyhtiö ei pystyisi lentämään minua Suomeen. 1/3 italialaisista on tullut florbajalaisista minulle läheiseksi ja yhteinen syntimme on vihata Neiti ETtä ja vierailla Starbucksissa turhan tiheään tahtiin.

Argentina
Juuri eilen Florbajaan muutti argentiinalainen tyttö, joka on Madridissa kesäkuuhun saakka. Hänestä en osaa muuta sanoa kuin JEEEE, viimeinkin kämppis, joka puhuu espanjaa äidinkielenään.

Suomityttö

Ainoa florbajalainen, jonka sain kuvaan. Piti vieläpä palata teiniaikoihin ja ottaa kuva peilin kautta. Proud to be Suomityttö.

 Suomityttö on nälkäisenä ja väsyneenä kiukkuinen. Ei uskalla sanoa Neiti ETlle suoraan, jos joku asia ketuttaa vaan jauhaa asiasta muiden florbajalaisten kanssa ETn selän takana. Suomityttö on siis erittäin kypsä asuintoveri. Suomityttöä ärsyttää, että ei saa tarpeeksi omaa rauhaa ja että keittiössä on aina ruuhkaa. Suomityttö rakastaa ruisleipää ja turhautuu espanjalaiseen vehnämössöön. Suomityttö tuntee juuri nyt olonsa erittäin oudoksi, koska kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa. Nyt Suomityttö lopettaa. 

Yksinäisyyden uusi ulottuvuus

Olen ollut Madridissa nyt aikalailla tasan 27 päivää. 27 erittäin pitkää ja hitaasti kulunutta päivää. Tuosta 27 päivästä olen ollut yliopistolla 9 päivää (hahaah, miten naurettavan vähän!).

Plaza de España

Tosiaan ensimmäinen "kouluviikko" oli täynnä infoja ja tutustumista toisiin vaihtareihin ja yliopistoon. Sitten 14.9. alkoi varsinainen opiskelu, joka on ollut varsin vähäistä tähän saakka. Minulla on menossa Innovaatio projekti -kurssi ja Animaatio ja videopelit -kurssi. Ensi viikolla alkaa espanjan kielen kurssi. Käytännössä tämä kurssimäärä tarkoittaa, että olen yliopistolla ensi viikosta alkaen maanantaista torstaihin, mutta vain muutamia tunteja päivässä.

Tästä hyppään metroon aamuisin.

No, pointtina ei ole kirjoittaa opiskelusta, vaan siitä kuinka nihkeää sopeutuminen uuteen kotimaahan on ja kuinka uudella tavalla olen kokenut yksinäisyyttä viimeisten 27 päivän aikana.

Minulle pahinta on tämä vapaa-ajan runsaus. Nyt kun opiskelun puolesta minulle jää runsaasti aikaa "tehdä, mitä huvittaa", en osaa hyödyntää sitä. Suurin ongelma on siinä, että minulla ei ole seuraa.

Olen toki tutustunut toisiin vaihtareihin ja kämppiksiini, mutta eihän minulla ole täällä VIELÄ ihmistä, jonka kanssa tuntisin oloni täysin rennoksi ja voisin olla täysin oma itseni. Ja juuri sellaisen ihmisen kanssa haluaisin jakaa vapaa-aikani.

Olen huomannut, että olen järkyttävän huono tekemään asioita yksin! Minä en kiertele yksin museoita tai nähtävyyksiä, en käy yksin leffassa tai syömässä. Olen todellinen laumaeläin. HUOH.

Lenkillä

Siispä, kun keskiviikkona pääsen yliopistolta noin puoliltapäivin, suuntaan asunnolle, heittäydyn sänkyyn ja tuijotan Muumilaakson tarinoita tms. netistä. Tällä rutiinilla kuluu torstai, perjantai, KOKO viikonloppu. Välillä käyn lenkillä, kävelen raivopäissäni läpi rentojen, samoilevien, iloisten, rakastuneiden espanjalaisten ihmismassojen ja kuvittelen nauttivani hetkestä.

Lenkillä

Tänään poikkean rutiinistani ja lähden tekemään muutaman ostoksen keskustaan YKSIN ja saatanpa käydä syömässä ulkona YKSIN.

Ja eihän tämä yksinäisyys johdu siitä, ettenkö saisi seuraa jos sitä kysyisin, luultavasti saisin kyllä. Tämä yksinäisyys muhii pään sisällä ja pistelee rinnassa. Odotan vain, koska kasvan ihmisenä niin paljon, että tunnen oloni kotoisaksi yksinäisyydessäni. Vaihtoehtoisesti kokemus yksinäisyydestä voisi hiipua pois ja voisin viimeinkin alkaa nauttimaan tästä kaikesta, mitä ympärilläni nyt on.

Itsepähän lähdin! Luovuttaakaan en aio.

Ja taas lenkillä..

Tästä se (taas) lähtee

Monta kertaa olen yrittänyt kirjoittaa blogiani säännöllisen epäsäännöllisesti, myös tällä kertaa pursuan ideoita ja intoa, mutta en lupaa kenellekään mitään; edes itselleni.

Nyt asiaan!

Pitkään kestäneen välikuoleman aikana on tapahtunut paljon. Opiskeluni media-alalla ovat edenneet ja mies on karannut takaisin Pohjois-Karjalaan töihin ja opiskelemaan. Itsekin vietin kesän 2015 Joensuussa, jossa suoritin opintojeni ensimmäisen työharjoittelun Yle Pohjois-Karjalan toimituksessa.

Työharjoittelun lisäksi opintoihini on sisältynyt hurjan paljon mielenkiintoisia projekteja, näistä vielä lisää joskus.

Kaikista suurin mullistus tapahtui elokuun lopussa, muutin nimittäin Espanjan pääkaupunkiin Madridiin 10 kuukaudeksi. Täällä suoritan opintojeni 3 vuoden kokonaan, APUA JÄNNITTÄÄ!

Mun rappu

Saapuminen Madridiin

Saavuin Madridiin äidin ja ruumisarkun kanssa. Ruumisarkku on lempinimi matkalaukulleni, joka on ylisuuri ja järjettömän epäkäytännöllinen.

Ruumisarkku sisälsi:

- aivan liikaa mekkoja
- 2 paria kesäkenkiä
- kevät/syystakki
- hygieniatuotteita
- passi
- Minioni-pehmolelun ja uninallen =D
- espanjan kirjat
- tietokoneen, järjestelmäkameran ja latureita
- Learning agreement

Ja paljon paljon muuta.

Ensimmäiset 3 yötä asuimme Hostel A Nuestra Señora De La Paloma:ssa. Suunnitelmissa oli siis löytää asunto ennen kuin maksetut yöt loppuvat! Ja kyllähän se asunto löytyikin. Saavuimme Madridiin siis maanantaina iltamyöhään ja hostellihuone oli varattuna meille torstaihin klo. 12 saakka. Ja torstaina klo. 12 lähdimme hostellilta uuteen asuntooni!

Asuntohausta täällä Madridissa kirjoitan vielä oman postauksen.
 

Porteria on kai vähän niinkuin talonmies. Tuossa kopissa se istuu aamuisin ja iltaisin siestan jälkeen.

Un piso en el centro de Madrid

Näkymä patiolle asunnon toisesta kylpyhuoneesta

 

Asustelen aivan Madridin keskustan sykkeessä, aivan päkatu Gran Vía:n varrella. Huoneestani löytyy parisänky (la cama de matrimonio, la cama doble), jonka jouset porautuvat selkään ja kylkeen. Yöpöytä (la mesita), pöytä (la mesa), kaappi (el armario), tuoli (la silla) ja ikkuna (la ventana).

Yhteisiä tiloja ovat täällä sitten wc ja kylppärit (el baño) ja keittiö (la cocina).

Sängyltäni tuijottelen Pariisin katua ja hiukan rumempaa patiota

Asunnossa asuu lisäkseni 6 muuta opiskelijaa, tai ehkä 7 ( en ole varma, sillä täällä kuulemma asuu, joku Miguel, jota en ole koskaan nähnyt tai edes kuullut =D ). Kämppikset on ihan ok. Muutama italialainen, englantilainen ja olikohan hollantilainen. Kämppiksistäkin tulossa vielä lisää, etenkin real life Monkista (siis se kontrollifriikki etsivä).

Ohessa hiukan kuvitusta Madridin kodistani.

¡HASTA LUEGO!

Lisää somistusta, huoneen seinät ovat kyllä rumia!