Yksinäisyyden uusi ulottuvuus

Olen ollut Madridissa nyt aikalailla tasan 27 päivää. 27 erittäin pitkää ja hitaasti kulunutta päivää. Tuosta 27 päivästä olen ollut yliopistolla 9 päivää (hahaah, miten naurettavan vähän!).

Plaza de España

Tosiaan ensimmäinen "kouluviikko" oli täynnä infoja ja tutustumista toisiin vaihtareihin ja yliopistoon. Sitten 14.9. alkoi varsinainen opiskelu, joka on ollut varsin vähäistä tähän saakka. Minulla on menossa Innovaatio projekti -kurssi ja Animaatio ja videopelit -kurssi. Ensi viikolla alkaa espanjan kielen kurssi. Käytännössä tämä kurssimäärä tarkoittaa, että olen yliopistolla ensi viikosta alkaen maanantaista torstaihin, mutta vain muutamia tunteja päivässä.

Tästä hyppään metroon aamuisin.

No, pointtina ei ole kirjoittaa opiskelusta, vaan siitä kuinka nihkeää sopeutuminen uuteen kotimaahan on ja kuinka uudella tavalla olen kokenut yksinäisyyttä viimeisten 27 päivän aikana.

Minulle pahinta on tämä vapaa-ajan runsaus. Nyt kun opiskelun puolesta minulle jää runsaasti aikaa "tehdä, mitä huvittaa", en osaa hyödyntää sitä. Suurin ongelma on siinä, että minulla ei ole seuraa.

Olen toki tutustunut toisiin vaihtareihin ja kämppiksiini, mutta eihän minulla ole täällä VIELÄ ihmistä, jonka kanssa tuntisin oloni täysin rennoksi ja voisin olla täysin oma itseni. Ja juuri sellaisen ihmisen kanssa haluaisin jakaa vapaa-aikani.

Olen huomannut, että olen järkyttävän huono tekemään asioita yksin! Minä en kiertele yksin museoita tai nähtävyyksiä, en käy yksin leffassa tai syömässä. Olen todellinen laumaeläin. HUOH.

Lenkillä

Siispä, kun keskiviikkona pääsen yliopistolta noin puoliltapäivin, suuntaan asunnolle, heittäydyn sänkyyn ja tuijotan Muumilaakson tarinoita tms. netistä. Tällä rutiinilla kuluu torstai, perjantai, KOKO viikonloppu. Välillä käyn lenkillä, kävelen raivopäissäni läpi rentojen, samoilevien, iloisten, rakastuneiden espanjalaisten ihmismassojen ja kuvittelen nauttivani hetkestä.

Lenkillä

Tänään poikkean rutiinistani ja lähden tekemään muutaman ostoksen keskustaan YKSIN ja saatanpa käydä syömässä ulkona YKSIN.

Ja eihän tämä yksinäisyys johdu siitä, ettenkö saisi seuraa jos sitä kysyisin, luultavasti saisin kyllä. Tämä yksinäisyys muhii pään sisällä ja pistelee rinnassa. Odotan vain, koska kasvan ihmisenä niin paljon, että tunnen oloni kotoisaksi yksinäisyydessäni. Vaihtoehtoisesti kokemus yksinäisyydestä voisi hiipua pois ja voisin viimeinkin alkaa nauttimaan tästä kaikesta, mitä ympärilläni nyt on.

Itsepähän lähdin! Luovuttaakaan en aio.

Ja taas lenkillä..