Karvapallo

Elainlaakariin.fi sivustolla kerrotaan: "Kissan karvapallot syntyvät kissan nuollessa ja niellessä karvojaan. Karvapallot voivat aiheuttaa suolitukoksen vaaran, jos ne eivät poistu oksennuksen mukana vaan kulkeutuvat pidemmälle suolistoon."

En ole kissa, mutta tiedän taatusti, miltä tuntuu kun yrittää oksentaa suurta karvamöykkyä ulos elimistöstään. Se möykky pyörii suolistossa edestakaisin, eikä suostu poistumaan vaikka kuinka kakoisi.

Toisin kuin kissalla, minulla karvapallo on henkistä laatua. Ja kun se pääsee elimistööni se todella häiritsee arkeani päivästä toiseen. Juuri tällä hetkellä vatsassani pyörii jättimäinen karvapallo, joka lamaannuttaa minut täysin ja saa minut käpertymään sohvalle itsesäälipeiton alle.

Jättimäinen karvapallo sai alkunsa perjantaina hävitettyäni työpaikan "lankakerän". Ja tämä kissa on nyt juossut ympäri reviiriään etsien tätä kadonnutta lankakerää. Kerä on edelleen kateissa ja jossakin tuolla elää rotta: valmiina puremaan kissalta hännän poikki.

Ja kissa vain nielee lisää karvaa ja pallo kasvaa.

Elainlaakariin.fi -sivustolla kerrotaan myös: Useimmiten kissa oksentaa karvapallot ulos.
Ja pakkohan minun on tähän uskoa, kokemusta kun on. Siispä nyt odotamme, että tämäkin pallo, joka minua juuri nyt kiusaa poistuu elämästäni ja jää osaksi menneisyyttä.

Ja siihen asti tukenani ovat onneksi ystävät, ja aina yhtä turvallinen kissaemo.

Tukea ja turvaa

Nelli biiseinä

Musiikki. Elämässäni on aina ollut musiikkia. Itse en ole musikaalinen, mutta musiikki on silti osa minua sillä usein koen eteen sattuvat tilanteet musiikin kautta.

Lapsena suosikkejani olivat Mr.Presidentin Coco jambo, jota hoilasin omin sanoin. Lisäksi minuun iski iskelmärallatus Miljoona Ruusua.

Ensimmäinen ehdoton suosikkiyhtyeeni oli Spice Girls. Spice up your life soi repeatilla päivästä toiseen, aamusta iltaan. (Tätä tosin tapahtuu vielä nykyäänkin)

Spice Girls kuitenkin tuotti minulle suuren pettymyksen kun suosikki laulajani Geri aka Ginger Spice erosi yhtyeestä (olen vieläkin katkera ja syvästi järkyttynyt). Koska maustetyttöjen jättämää aukkoa täytyi paikata jollakin sai seuraavaksi huomioni TikTak. Lopeta ja Sekoitat mun maailman olivat täydellistä popitettavaa ala-aste ikäiselle tytölle.

Vuodet kuluivat, minä kasvoin ja TikTak kasvoi. Tulin teini-ikään tai ainakin loisteliaaseen murkkuikään ja löysin Kaivarin kesäkonsertin ja ystäväni kautta ensimmäisen rockihastukseni: Technicolourin. Jimi Pääkallo vetämässä bändinsä kanssa Teach me love ja All my life biisejä olivat parasta, mitö maailman musiikkiareena pystyi tarjoamaan. Pysyinkin yhtyeelle LÄHES uskollisena fanina siihen asti kunnes heidänkin tiensä bändinä päättyi. Muutamia syrjähyppyjä taisin tehdä mm. Lovexin kanssa, mutta ei siitä sen enempää.

Tänä päivänä kuuntelen musiikkia laidasta laitaan (paitsi en heavymedalia, gospelia, klassista ja ....). Muutamia suosikkiartistejakin löytyy, mutta nykyisin ne eivät määräydy ulkonäön tai muun epäolennaisen tekijän perusteella.

Nykyisin musiikki kolahtaa minuun parhaiten sillon jos se kertoo osuvasti jotakin minusta tai sen hetkisestä elämän tilanteestani. Musiikki voi myös viedä ajassa taaksepäin ja tuoda pintaan muistoja.

Kun elin elämäni ahdistavinta aikaa päässäni soi taukoamatta The Rasmuksen biisi Heavy.

It's heavy 
but you are not the only one 
who's tired of giving 
afraid of the oblivion 
Could it be that your curse is a bliss? 
But the weight of the wolrd never felt this heavy

Kun ensimmäisen kerran olin todella ihastunut kuuntelin taukoamatta Eppu Normaalin kappaletta En saa mielestä sinua.

Kun koin ensimmäisen todella kipeän ja kamalan kammottavan eron soittimessani soi taukoamatta Jason Derilon Whatcha Say.

Kun taas sain rakastua uudelleen kuuntelin taukoamatta Himin Right here in my arms biisiä. Nykyisin rakkaani tuo mieleen mm. kappaleet Romanssi ja Häävalssi.

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan että mä kelpaan

These are a few of my favorite things

Seuraavaksi luvassa 3x10 eli kymmenen biisiä, leffaa ja kirjaa, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Käsitellään ensin musiikki

1. Maailma on tehty meitä varten / Haloo Helsinki
2. Hetki on kaunis / Haloo Helsinki
3. Whatcha say / Jason Derulo
4. Nellyn palmikko / Mestarit areenalla
5. Älä tyri nyt / Jukka Poika
6. Miehistä viis! / Chisu
7. Viimeinen maalissa / Haloo Helsinki
8. Llamado de emergencia / Daddy Yankee
9. Coco Jambo / Mr.President
10. All my people / Sasha Lopez

Tässä kymmenen biisiä, jotka varmasti löytyvät soittolistaltani tulevaisuudessakin. Nämä ovat biisejä, jotka ovat jakaneet elämäni hyviä ja huonoja hetkiä. Jokainen niistä kertoo tarinan kokemuksistani ja siksi niistä kaikista on tullut minulle rakkaita. Joukosta löytyy voimalaulu, erolaulu ja revittelylaulu. Nämä biisit vievät minut hetkessä lapsuudestani tähän päivään. Ja oi

Seuraavaksi kirjat

1. Eikä yksikään pelastunut
2. Muumipappa ja meri
3. En komikers uppväxt
4. Bröderna Lejonhjärta
5. Anna Karenina
6. Of mice and men
7. Häräntappoase
8. Kattona tähtitaivas
9.
10.

Mediahuoran kahdet kasvot

VAROITUS Kirjoitus sisältää ronskia kieltä, sarkasmia, itseironiaa ja raskauttavaa kuvamateriaalia.

TUNNUSTAN! Olen mediahuora. Ja ennen kuin jatkan tästä: mainittakoon, että tämä termi on päässyt osaksi sanavarastoani Venla Hiidensalon Mediahuora -teoksesta (kannattaa lukea).

Mitä tällä termillä sitten mahdetaan tarkoittaa? Minulla on teoria.

Mediahuoria on kahdenlaisia: toiset huoraavat elääkseen, toiset näkyäkseen. Minä syyllistyn kumpaankin.

Tyyppi 1 on media-alan opiskelija ja/tai ammattilainen. Hän myy itseään tuotantoyhtiöille, jotta edes joku päivä saisi intohimostaan MEDIASTA myös palkkaa. Työllistyessään mediahuora tyyppi 1 myy sielunsa työnantajalleen ja toimittaa jutun kuin jutun rahaa vastaan. Tässä vaiheessa omilla mielipiteillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on painaa duunia täydellä teholla aamusta iltaan ja saada yleisö huomaamaan juttu ja sen takana seisova mediatalo (bordelli). Tämä on siis tyyppi yksi ja tästä on kysymys myös Hiidensalon teoksessa.

Sitten on vielä tyyppi 2. Tämä ei suinkaan saa rahaa huoraamisestaan (yleensä), mutta hän esittelee itseään avoimesti mediassa, etenkin sosiaalisessa mediassa. Tälle tyypille on ominaista jakaa kuviaan ja kuulumisiaan jokaisessa somen tarjoamassa yhteisöpalvelussa, tai ainakin niissä tärkeimmissä (lue suosituimmissa). Tavan talliaisesta tämä tyyppi erottuu somessa useilla #selfie -kuvillaan, jotka tuovat esiin hänen "parhaat puolensa". Tyypin 2 tärkein tavoite on tulla nähdyksi ja tunnetuksi, mutta etenkin NÄHDYKSI. Täytyy myös muistaa, että paras anti medialta tyypille 2 ovat loputtomat tykkäykset Facebookissa ja seuraajat Instagramissa.

Selfie tyylinäytteitä

Tämän suuren analyyttisen suorituksen jälkeen palaan vielä tunnustukseeni. Tunnustin olevani mediahuora ja vieläpä kumpaakin tyyppiä. Olen media-alan opiskelija, joka tyrkyttää itseään jokaiseen rakoon ja väliin, saadakseen töitä (but in times like this, what else I can do?). Aina vain parempi jos alan työpaikka tuo mukanaan mainetta ja kunniaa. MUTTA, mikä pahinta minut löytää Facebookista, Twitteristä, Instagramista ja tietenkin täältä bloggerista: kirjoittamasta aina niin ajankohtaisia ja sopivan nasevia postauksia ajatuksistani. Eikä tämäkään riitä, minullahan on myös tapana kuvata itseäni käden mitalta ja sitten jakaa nämä masterpiecet somessa. Olen siis täydellinen mediahuora 1&2:n perikuva.

Onneksi sentään kykenen tunnistamaan ja tunnustamaan heikkouteni. Eikös ongelman tunnustaminen ole askel lähemmäs ratkaisua?

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/11576429/?claim=xrekruwsgwj">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Yhteisöpalvelut – parisuhteen hiekkalaatikko?

Ajattele mielessäsi leikkipuistoa. Näet lapset, jotka laskevat mäkeä alas ja kiipeävät yhä uudelleen portaat ylös laskeakseen tuon saman mäen jälleen alas. Hiekkalaatikolla äidin oma pikkumussukka lapioi tyytyväisenä hiekkaa suuhunsa ja tutustuu vastapäätä istuvaan kurahaalariseen tyttöön. Nämä kaksi pientä ihmistä ovat juuri luoneet välilleen suhteen: se on ystävyyttä ja kiinnostusta toiseen ihmiseen. Ja se saa heidät lapioimaan hiekkaa yhdessä ja jakamaan leikin toisen ihmisen kanssa.

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat aikuisiksi ja leikkipuisto hiekkalaatikoineen jää taakse odottamaan uutta sukupolvea.

Jos tarina päättyisi tähän, se olisi kaunis kertomus pienten lasten välisestä ystävyydestä. Mutta tarina jatkuu ja tässä vaiheessa mukaan tulee aikuisten oma hiekkalaatikko: somen yhteisöpalvelut.

Minä synnyin maailmaan, jossa kännykät olivat vasta tekemässä tuloaan osaksi suomalaisten arkea. Kännykkä ei kuitenkaan riittänyt, niinpä saapuivat tietokoneet ja Internet. Ja Internet taas toi mukanaan aivan uudenlaisen maailman: mahdollisuuden yhteydenpitoon ystävien ja kaukaisten sukulaisten kanssa netin välityksellä.

Facebook, IRC-galleria, kuvake.net, Twitter..yhteisöpalvelujen kirjo on lukemattoman suuri ja niiden käyttötarkoitukset vieläkin suuremmat. Elämme maailmassa, jossa ihmiset haluavat jakaa kuulumisensa ja valokuvansa suurelle joukolle muita saman palvelun käyttäjiä. Itse olen toiminut näin jo useita vuosia. Ensiksi arkeeni astui ii2.org, sitten IRC-galleria ja lopulta Facebook. Jokainen näistä palveluista on toki tarjonnut minulle mahdollisuuden pitää yhteyttä ystäviini ja kenties jopa rakentanut kuvaa minusta suuremmalle yleisölle. Mutta entäpä kun somettelu muuttuu aikuisten väliseksi hiekkalaatikkoleikiksi?

Tosielämässä olen nähnyt kuinka ensiksi päivitetään Facebookissa parisuhdestatukseen: naimisissa ja sitten kriisin sattuessa status muuttuukin sinkuksi tai kumppani jopa hävitetään kokonaan pois omasta Facebook elämästä. Herää kysymys: mikä ajaa aikuiset ihmiset jatkamaan hiekkalaatikkoleikkejään sosiaalisessa mediassa, ja miksi? Onko loppujenlopuksi edes tarpeellista ilmoittaa netissä onko sinkku vai jotain muuta? Ehkäpä tämä parisuhdestatus tulisikin poistaa kokonaan käytöstä netin yhteisöpalveluissa ja näin helpottaa hiekkalaatikko ikäisten tasolle jääneitä parisuhteen osapuolia.

Toisaalta, kuinka itse olisinkaan uskaltanut tehdä siirtoni nykyistä kumppania kohtaan ellen olisi nähnyt hänen Facebookissaan parisuhdestatuksen kohdalla sanaa sinkku. Kai sitten itsekin unohduin sinne hiekkalaatikolle?

Nelli Kallinen on kihloissa, kertoo Facebook

Vailla pukeutumisenvapautta

Vierailin joulukuussa sisareni luona ulkomailla ja huomasin ärsyyntyväni eräästä sisareni äidin kasvatustavasta: hän päättää, kuinka 14-vuotias tyttö pukeutuu ja leikkuuttaa hiuksensa. Sisareni tahtoisi lyhyen hiusmallin, mutta saa toteuttaa toiveensa vasta kun on täysi-ikäinen. Mikäli hän taas tahtoisi ostaa mieluisensa rannekellon, korun tai vaatekappaleen, ei tämäkään onnistu mikäli ne eivät ole hänen äitinsä mieleen. Näin ollen teini-ikäinen sisareni tyytyy äitinsä tahtoon ja pukeutuu hänen tyylitajunsa mukaisesti.

Miksi tämä sitten sieppaa minua niin kovin? Ehkä siksi, että itse olen saanut jo ala-aste ikäisenä vaikuttaa siihen, mitä päälleni puen ja miltä tahdon näyttää. Ja vielä siksi, että ulkonäkö on nuorelle tärkeä, jopa arka asia.

Ollessani 11-vuotias sain jostain päähäni, että voin pukeutua ainoastaan mustaan ja punaiseen, mutta en missään nimessä liian lapsellisiin väreihin kuten pinkkiin, keltaiseen tai oranssiin. Niinpä äitinä osti minulle vaatteita, jotka sopivat mielikuvaani "ison tytön" pukeutumistyylistä.

Punaista ja mustaa, lyhyttä ja pitkää

Sitten tuli ylä-aste ja teini-ikä. Enää pelkästään vaatteiden värit eivät riittäneet kertomaan kuinka "kova rockmimmi" olin. Niinpä hiukseni lyhenivät ensin niin ettei niitä enää saanut kurottua kiinni ponnarilla: seuraavaksi pituutta lähti lyhyeen keesiin asti. Vaatekaappini täyttyi mustan puhuvista vaatekappaleista, joita koristivat milloin pääkallot, milloin hakaneulat ja niitit.

Suurin teiniangstini hiipui lukioon siirryttäessä ja pääkalloistakin päästiin pian eroon. Tilalle saapuivat mahdollisimman tiukat ja "naiselliset" farkut sekä paidat. Lukion edetessä annoin hiusteni kasvaa, värjäten niitä milloin milläkin punaisen sävyllä. Samaan aikaan myös pukeutumiseeni palasivat värit: pinkki ei ollutkaan enää liian söpö vaan juuri täydellinen väri tuomaan esille orastavan naiseuteni.

Päälläni on nähty pääkalloja, niittejä, mustaa, punaista, pinkkiä, nahkaa, farkkua, mekkoa ja hametta. Jopa huuleni olen joskus lävistänyt, koska ajattelin sen näyttävän hyvältä. Ja kaikki nämä tyylimokat ja ehkä onnistumisetkin olen saanut tehdä kenenkään puuttumatta asiaan.

Lukiolainen lävistetty pinkkipää.

Ja kuinkas sitten kävikään? Minulle kasvoi vahva itsetunto ja ymmärrys siitä, minkälaisissa vaatteissa tunnen oloni kotoisaksi. Sain näyttää ulkoisella habituksellani muille miltä näyttää Nelli Kallinen.
Siksi toivon samaa mahdollisuutta siskolleni ja muille teineille ympäri maailmaa. Mikä on loppujen lopuksi pahinta, mitä tästä vapaudesta voi seurata? Eikö voisi luottaa ensin ja puuttua pukeutumiseen vasta sitten kun jotain puututtavaa ilmenee, jos ilmenee.

On olemassa sananvapaus, mutta entäpä pukeutumisenvapaus?

Tyylinäytteitä vuosimallia 2012-2013

2+0+1+4

Eli seitsemän faktaa minusta

Vuoden 2014 laskiaispulla-neitsyys meni tänään.

1. Haaveilen kirjoittavani blogia säännöllisesti.

2. Nimi Nelli tulee lempinimestä Nelli Karamelli, jonka 3-vuotias serkkuni keksi ollessani vauva.
Minusta piti tulla Riitta, mutta Nelli tarttui sukulaisteni kielen kannattimiin ja vanhempani luopuivat Riitta etunimestä.

3. Söin tänään vuoden ensimmäisen laskiaispullan. Hillolla tietysti! Inhoan mantelimassaa.

4. Minulla on diagnosoitu masennus vuonna 2012.

5. Olen ollut todistajana oikeudenkäynnissä.

6. Pelkään saastuneita neuloja.

7. Kärjistetysti sanottuna: mielestäni asiasta kuin asiasta voi, ja pitää puhua avoimesti. Näin ihmiset mahdollisesti ymmärtäisivät toisiaan hiukan paremmin. Siksi kerroin kohdan 4 itsestäni.

Joensuulaista katutaidetta

Milloin tästä tuli IN?

Once again, olen tässä ja päätän, että NYT alan bloggaamaan säännöllisesti. HAHAHAHA uskoo ken tahtoo! Voisin toki tehdä uuden vuoden lupauksen: lupaan kirjoittaa blogiani säännöllisesti. MUTTA, mitä se hyödyttää kun edellisten vuosienkaan "laihdutan, en syö karkkia, elän hetkessä" -lupaukset ovat jääneet täyttämättä?

Koska yrittänyttä ei laiteta niin kirjoitampa kuitenkin.

Olen seurannut Ylen Teiniäidit sarjaa ensimmäisestä tuotantokaudesta alkaen ja etenkin nyt toisen kauden aikana. Nykyisin tosin väitän, että katson sarjaa ikäänkuin ammattinäkökulmasta (kuinka ohjelma on kuvattu, leikattu jne.). Joka tapauksessa sarjan johdosta päädyin lukemaan Kiljuva Pikkunälkä -blogia, jota siis kirjoittaa Teiniäidit sarjasta tuttu Demi.

Aloitin Demin blogin lukemisen junamatkalla Helsingistä Joensuuhun ja yllättäen koukutuin! Mietin, mikä tässä koukuttaa ja miksi koen niin suurta kateutta tätä kirjoittajaa kohtaan. Samaa kateutta tunnen hyvää ystävääni kohtaan, joka Demin lailla onnistuu kirjoittamaan blogiaan viikosta toiseen kadottamatta omaa tyyliään.

Seuraavaksi mietin: milloin bloggaamisesta tuli juttu?

Luultavasti se tapahtui suunnilleen niihin aikoihin kun aloitin lukion, tai ainakin silloin jokainen aikakauslehti hehkutti erinäisiä blogeja ympäri maailmaa. Yhtäkkiä bloggaajat ympäri maailmaa näkyvät ja kuuluvat ja kaikki vain siksi, että joku keksi "laittaa itsensä nettiin".

Miksei Facebook enää riitä? Tai edes Instagram, entä Twitter? Miksi pitää kirjoittaa blogia, ja miksi tunnen itse niin kovaa tarvetta olla osa tätä ilmiötä?

Ja sitten se viimeisin ja itselleni niin kovin suuri kysymys: kuinka olla bloggaaja ja vieläpä niin hyvä, että joku tulee ja kertoo koukuttuneensa blogiini?

Ehkäpä ongelmani onkin juuri tässä. Odotan bloggaamiselta liikaa. Haluan, että höpötystäni lukevat muutkin kuin minä ja serkkuni. Luultavasti minun vain pitää kasvaa SOME-persoonana ja ihmisenä ennen kuin kykenen sitoutumaan tähän ilmiöön ja tekemään blogini kirjoittamisesta yhtä normaalin osan elämää kuin Facebook statukseni päivittämisestä.

Ja se päivä kun tämä kasvu tapahtuu bloggaaminen on luultavasti niin OUT, että voin vain jatkaa elämääni turvallisesti Facebookin ja Instagrammin välissä.

Sinä päivänä kun tunsin Facebookin vielä riittävän minulle.