Boob FACTori

tissit

Tissit, rinnat, hinkit, daisarit, melonit, utareet, ryntäät; siinä ne roikkuvat aivan nenäni alla vuorokaudesta toiseen ja sillä sipuli.

Tämä on boob FACTori eli asiaa tisseistä Nellin tapaan. Itse olen elänyt rintojeni kanssa noin 11 vuotta jolloin ne alkoivat kehittyä kohden aikuisen naisen rintoja. Suhteemme on ollut ristiriitaisia tunteita täynnä ja olemme kokeneet yhdessä myös erikoisia tilanteita. Ja ei, en normaalisti puhu tisseistäni persoonapronomineja käyttäen, mutta tämä teksti on poikkeus.

Muistan tunteneeni ylpeyttä kun huomasin, että minullahan on tissit ja saan ensimmäiset rintaliivini; liivit olivat vaaleansiniset ja niissä oli Ressun kuvia, koko taisi olla 75AA. Vuosia kului ja 15-vuotiaana jouduin siirtymään Lindexin ja H&Mn liiviosastolta "erikoisliikkeeseen", koska tissini eivät sopineet näiden kohtuuhintaisia liivejä myyvien liikkeiden tuotteisiin.

Siirtyminen halvoista - ilmeisestikin "standardi kokoisista tisseistä" vähemmän standardi kokoisiin tisseihin siirsi minut myös keskelle "nohevien" letkautuksien aikakautta. Vastakkainen sukupuoli huomasi myös, että etumukseni oli hiukan suurempi kuin muilla ikäisilläni ja sain kuulla " kuinka parikymppisenä joudun varmaan kantamaan noita ämpärillä tai kottikärryillä mukanani" toinen suosittu fraasi oli " ensin tulee tissit ja sitten Nelli perästä". Olen kuullut, että rintani ovat liian suuret ja toisinaan itsekin ajattelen näin, sitten tulee päiviä jolloin arvostan niitä ja ymmärrän myöskin niiden tärkeyden mahdollisissa tulevaisuuden imetystilanteissa. Olipa fiilikset, mitkä tahansa niin ne ovat osa minua ja naiseuttani.

Tässä minun tissistoorini.

Minkälainen on sinun tissitarinasi: suurennus, pienennys, poisto, kateus, viha, rakkaus?

Miksi rinnat kiinnostavat niin kovin vai kiinnostavatko?


Lisää tisseistä

http://www.rinnat.fi/fi/

http://www.rintasyopa.fi/

http://www.cancer.fi/roosanauha/

It´s hard to be a superwoman

Olen ihminen, joka elää jatkuvasti huomisessa, mutta on aina trendeistä jäljessä. Olen myös kova tyttö suunnittelemaan, mutta toteutus jää usein puolitiehen jos edes sinne saakka pääsen.

Olen tunnistanut nämä puutteet itsessäni useasti.

"Alan laihikselle" - kirjoitin tästäkin aikeesta blogissani ja grammaakaan ei ole painosta pudonnut.

"Kirjoitan blogia aktiivisemmin ja henkilökohtaisemmalla otteella." - ei ole tapahtunut.

"Opiskelen espanjaa huomenna" - aika monta huomista on jo takana päin, että buenas tardesta vaan.

"Tänään en herkuttele" - tänäänkin herkuttelin.

Ja tässä vain murto-osa aikaansaamattomuudestani. Nyt haluaisinkinnettä joku kertoisi minulle: kuinka saada tunnit ja energia riittämään kaikkeen. Mikäli oikein olen laskenut vuorokaudessa on 24 tuntia, josta noin 9 pitäisi nukkua, jotta jaksaa. Jäljelle jää siis ....hetkinen lasken juuri 24-9 käyttäen apuna sormiani....ja varpaitani....24-9 on 15! Niin siis nukkumisen jälkeen vuorokauteen jää käytettäväksi tunteja 15, joista keskimäärin 8 menee kohdallani töihin ja työmatkoihin vielä noin 2 tuntia. Jäljelle jää tämän jälkeen 7 tuntia. Ja tämän 7 tunnin aikana tahtoisin tai ainakin luulen tahtovani

urheilla

tavata ystäviä

kirjoittaa blogia aktiivisesti

verkostoitua

jajajajaja!

Mistä näitä tuntemiani supernaisia oikein löytyy, jotka tekevät tämän kaiken ja parhaimmillaan vielä pyörittävät lapsiperheen arkea siinä samalla?

Olen sanaton, I ain`t no superwoman.

http://www.ajfrey.com/2012_12_01_archive.html

92 on kai hieno luku

Blogini facebook sivustolle oli ilmaantunut yksi uusi tykkääjä ja nyt tykkääjiä on kokonaiset 92 kappaletta, WUHUUU, bileet =D

Ei sillä, että tällä faktalla kukaan tekisi mitään, mutta tämä yhdeksäskymmeneskahdes tykkääjä muistutti minua siitä, että minulla tosiaan on blogi =D

Viimeiset kaksi kuukautta olen juossut pää kolmantena jalkana töissä, töissä ja koulussa. Juurikin tällä hetkellä minun pitäisi itse asiassa kirjoittaa esseetä aiheesta median valta, mutta kummasti sisäinen bloggaajani kuoriutuu esiin juuri tälläisellä "teen kouluhommia" -hetkellä.

ANYWAYS seuraa juonipaljastuksia:

- Olen aloittanut uudessa työpaikassa, olen nykyisin Sales Advisor H&M -liikkeessä.
- Ohjaamani ja käsikirjoittamani lyhyt dokumenttielokuva julkaistaan pian ja tähän liityen edessä on ensi-iltaa ja muuta aika hienoa (lisää aiheesta myöhemmin).
- Suuria suunnitelmia minulla on myös blogin suhteen, mutta katsotaan riittääkö aikani bloggaamiseen.

Niin olen huomannut, että kun tekee 2 duunia ja opiskelee, aika ei tahdo enää riittää blogijulkaisujen tekoon, mutta kesäloma lähestyy. Ja aika näyttää, mitä se tuo tullessaan.

Nyt tämä vaatemyyjävideovuokraajabloggaajaalmostmedianomi siirtyy pohtimaan koulutehtäviä. Mikäpäs sen mukavampaa kuin istua sisällä kotona kirjoittamassa esseetä kun ulkona on plus 30 ja aurinko jaksaa paistaa...

Nauttikaa auringosta folks! Minä nautin siitä, että olen saanut mahdollisuuden opiskella unelmieni alaa ja lopetan kitinän koulutehtävistä...ps. onnea kaikille kouluun pyrkiville! Mahtaa Metropolian käytävillä liikkua useita jännittyneitä näinä päivinä ;)

Kukaan tuskin arvaa, mistä uusi mekkoni on peräisin..

En ole yhtään mitään ilman sua

Pelkään elää ilman sua

En ole yhtään mitään ilman sua

Sit kun sua ei oo enää

Mitä musta jää?

En voi elää ilman kalenteriani. Yllätyitkö?

Okei, on ehkä vähän ylidramaattista kuvata kalenterin tärkeyttä Chisun lyriikoilla, mutta lähes pelkään elää ilman sitä. Kalenteririippuvuudestani entistäkin dramaattisemman tekee se, että se on perinteinen paperikalenteri! Ei siis mikään mobiili tai muuten digitaalinen kalenteri. Ajatella minä, joka esitän niin kovin olevani ajanhermolla ja hifistelen macbookini kanssa ja itken puuttuvan iPhonen perään, minä omistan vanhanaikaisen kalenterin!

Mutta katsokaa, kuinka kaunis se on!

Ostin kalenterini Vilnasta Akropolis -nimisestä kauppakeskuksesta. Kauppakeskuksessa oli suuri kirjakauppa, jonne sisareni halusi mennä kuluttamaan aikaansa. Sisareni kierrellessä läpi romaani ja kemian oppikirja osastot minä suuntasin suoraan kaupan "tilpehööri" osastolle. Osastolta löysin kalenterini ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kuinka nainen voikaan tulla iloiseksi löytäessään tyyliinsä sopivan kalenterin.

Kalenterini on vuodelle 2014, ei siis mikään lukuvuosikalenteri, joiden loukussa olen pyörinyt ylä-aste ajoista saakka. Sen lisäksi, että kalenterini on juuri yhdelle ainoalle vuodelle osoitettu, siitä löytyy ihania kuva aarteita: otoksia New Yorkista eri aikakausilta. 

En varsinaisesti ole mikään Amerikka tai New York fani, mutta selaillessani tätä kalenteria tuona joulukuisena päivänä tuossa liettualaisessa kirjakaupassa, olin mennyttä naista. Minun oli pakko saada tämä laukkuun menevä valokuvagalleria omakseni.

On kalenterillani myös huonot puolensa, kuten jokaisessa meissä. Kalenterini on ajoittain turhan painava ja suuri kokoinen: täydessä laukussa se on merkittävä lisäpainon tuoja ja pienempiin laukkuihin se ei sovi. Siispä joudun kulkemaan ylisuurten laukkujen kanssa paikasta toiseen vain siksi, etten osaa olla erossa kalenteristani. Kalenterin painollakin on oikeastaa kaksi puolta: fyysinen ja henkinen. Sillon kun sivut ovat mustanaan muistettavista asioista rakastan kalenteriani hiukan vähemmän kuin yleensä, tai silloin kun laukkuni murskaa hartiani painollaan ja tiedän, että yksi syyllinen tähän on kalenterini.

Nyt pääset kurkistamaan kalenteriini, ihanaa viikkoa numero 16 kaikille!

"Painava" viikko

Ihanan kamala, tai kamalan ihana

Syntymäpäiväviikkoni

Yksi lemppari aukeamistani: korot ja "sisko saapuu Suomeen" -päivä

9/11 muistopäivä, mutta miksi juuri tämä kuva?

Muumimania

Kesän lapsi

Olen kesän lapsi ja siksi tässä vaiheessa kevättä sisälläni velloo suuri levottomuus ja päässäni pyörii tulevan kesän helteet ja yöttömät yöt.

Olen ihminen, joka ei osaa elää hetkessä. Olen ikuinen haaveilija ja huomisessa eläjä. Voit tulla sanomaan minulle: Nelli hei päivä kerrallaan ja elä hetkessä, mutta todennäköisesti vastaukseksi saat vain hajamielisen nyökkäyksen sillä pyörittelen päässäni jo tulevia hetkiä.

Nyt haluan jakaa haahuiluni ja haaveeni sinun kanssasi, haluan kertoa mitä haaveilen tekeväni kesällä 2014.

Tahdon lukea Janssonin tuotantoa alkuperäiskielellä eli på svenska.

Tahdon lukea Jonas Gardellin teoksen Torka aldrig tårar utan handskar.

Tahdon opiskella espanjan kieltä.

Tahdon syödä jäätelöä, paljon.

Tahdon syödä mansikoita ja kirsikoita piknikillä Suomelinnassa.

Tahdon matkata kotikaupunkiini Joensuuhun sisareni kanssa.

Tahdon kokea ensimmäistä kertaa elämässäni Himos -festivaalin.

Tahdon uida ja saunoa.

Tahdon grillata.

Tahdon vaeltaa Helsingin kaduilla vailla päämäärää.

Tahdon leipoa sisareni kanssa.

Tahdon käydä Serenassa.
Tahdon löhötä rannalla ja mahdollisesti jopa ruskettua.

Tahdon nauttia työstäni.

Tahdon nauttia hetkestä, unohtamatta huomista.

Mitä sinä tahdot kesältä 2014?

Miksi en ole muotibloggaaja?

Päiväni on kulunut useita eri blogeja tutkiskellen; lähinnä olen yrittänyt löytää syyn siihen, miksi toiset blogit ovat suuremmassa suosiossa kuin toiset. Vastausta blogien suosioon en varsinaisesti löytänyt, mutta erään huomion tein: luetuimmissa blogeissa on yleensä runsaasti valokuvamateriaalia kirjoittajan pukeutumisesta ja ihanista vaatelöydöistä.

Voisin teoriassa itsekin lähteä mukaan tähän päivän asu ja parhaat kirpparilöydöt postailuun, mutta käytännössä on olemassa pari muuttujaa, joiden vuoksi minusta ei vain voi tulla muotibloggaajaa.

Ehkäpä seuraava kuvasarja kertoo näistä muuttujista teille jotain:

AIVAN! Minusta ei tule muotibloggaajaa tai edes perus-suosittua-blogin-pitäjää-joka-esittelee-vaatekaappinsa-sisältöä, koska

1. Kuljeskelen julkisilla paikoilla meikittä mahdollisimman mukavat rytkyt niskassa.
2. Mikäli joskus harvoin päälläni on jotakin suhteellisin asiallista, niin sitten kännykkäni kamera on huono ja siksi myös otettujen asukuvien laatu on huono ja kuka nyt jaksaa paskaa katsoa.
3. Omistan järjestelmäkameran, mutta mielestäni sitä on vaivalloista kantaa mukana, jotta voisin edes joskus saada laadukkaita kuvia kun olen vaivautunut meikkaamaan ja pukeutumaan blogisopivasti.

Ja jos vielä kohdat 1-3 eivät riitä perustelemaan sitä, miksi minusta ei tullut muoti/vaatebloggaaja voinen sanoa, että minulla ei myöskään ole tarpeeksi mielenkiintoinen vaatekaapin sisältö tai rahaa kierrellä ostoksilla tekemässä niitä "ihania löytöjä", joita sitten esittelisin täällä blogissani. Siispä tyydyn vain haaveilemaan päivästä jolloin voisin ilahduttaa TEITÄ tai ehkäpä enemmänkin itseäni kirjoittamalla postauksen vaatekaappini timanteista.

Sitä päivää odotellessa: ihania vaatepostauksia löydät mm. täältä:

WHY NOT?

Nyt jatkan sohvalla mömmöilyä yöpöksyissäni ja avopuolisoni hupparissa, hasta luego!

Erilaiset kaksikymppiset

Tavattuani viikonlopun aikana mm. useita äitejä, mutta myös sinkkuna eläviä itseni ikäisiä henkilöitä rupesin pohtimaan kaksikymppisen elämää.

Suomalaisena kohta 22-vuotiaana naisena ainakin minulle iällä on ollut merkitystä useassakin elämänvaiheessa. 15-vuotiaana kuvittelin olevani kypsä ja aikuinen. Tuolloin oli coolia jos kelpasi yli 20-vuotiaiden seuraan, nyt miettiessäni taaksepäin kauhistelen ja mietin, mitä noiden parikymppisten aikuisten päässä oikein liikkui kun he halusivat viettää vapaa-aikaansa 15-vuotiaan teinitytön kanssa.

No, tuolloin olin 15 ja en tosiaankaan ymmärtänyt elämästä vielä mitään, joskin ehkä enemmän kuin olisi kuulunut. Tuo oli aikaa jolloin ajattelin henkisesti olevani kypsä ja aikuinen kun samalla laskin minuutteja päivään jolloin olisin täysi-ilkäinen ja saisin päättää itse menemisistäni.

NOIN 15

Kun 18-vuotis syntymäpäiväni saapui se ei ollutkaan niin erikoista kuin 15-vuotiaana ajattelin. Toki sain nyt ostettua alkoholia ITSE itselleni ja tulisin olemaan vastuussa omista tekemisistäni. Elämästä ei kuitenkaan tullut juurikaan kummempaa täysi-ikäisyyden myötä; pahimmat angstit ja rillureissut oli jo koettu.

Nyt parikymppisenä huomaan jälleen, että 18-vuotias on kyllä täysi-ikäinen, mutta ei aikuinen sittenkään. Ajatusmaailmani ja asenteeni ovat muuttuneet radikaalisti viimeisen neljän vuoden aikana. Olen ymmärtänyt, että saan sanoa ei jos minusta tuntuu siltä; "miulla on oikkeus miun ommiin tuntteissiin".  Olen myös ymmärtänyt, että kykenen olemaan onnellinen vasta kun osaan muiden lisäksi ottaa huomioon myös itseni. Minä voin päättää, mistä haaveilen ja mihin pyrin. Minun haaveeni, tunteeni ja kroppani ovat minun ja saan tehdä päätöksiä itseni vuoksi.

Kun nyt 22-vuotiaana (joo joo 21,85 vuotiaana) pohdin iän merkitystä ja tunnen olevani viisaampi kuin koskaan tiedän, että muutaman vuoden päästä huomaan, kuinka kokematon olin silloin kun kirjoitin blogiini tekstiä iästä. Minä en esimerkiksi ole vielä äiti, en omista asuntoa tai vakituista työpaikkaa. Ja siinä piileekin se pienisuuri ero minun ja monen uuden ja vanhan parikymppisen ystäväni välillä.

Ajatella, että kun minä 22-vuotias asun vuokralla, opiskelen ja etsiskelen itseäni, samaan aikaan Piia 21 on jo valmistunut ammattiin, ostanut talon miehensä kanssa ja käy säännöllisesti oman alansa palkkatyössä. Toisaalla taas eräs teiniäiti on opetellut elämään lapsen, inttileskeyden ja yo-kirjoitusten kanssa ja kasvanut upeaksi äidiksi ja parikymppiseksi naiseksi. Ja sitten on myös niitä, jotka eivät osanneet kasvaa ja ottaa vastuuta.

Mielestäni on uskomatonta, kuinka täysin erilaisissa elämäntilanteissa minä ja tuntemani kaksikymppiset elävät. Itse en osaisi kuvitellakaan pyörittäväni lapsiperheen arkea tai lyhentäväni asuntolainaa, mutta kuinka hienoa onkaan, että ME pystymme mihin vain!

18

Social butterfly

Ihanaa HUHtikuuta kaikille! Kevät on saapunut Helsinkiin ja minäkin ehdin taas välistä keskittyä ystävään nimeltään blogi.

Maaliskuu on mennyttä ja siihen sisältyi kiirettä ja unohtamattomia hetkiä. Tuli kuvattua yksi dokumenttielokuva, jota nyt työstämme leikkauspöydässä. Katsotaan tuleeko elokuvasta mainostamisen arvoinen, jos tulee kuulette lisää sitten toukokuussa!

Tänään maanantaina 7.4.2014 tunnustan julkisesti olevani ONNELLINEN. 

Olen onnellinen, koska:

• Opiskelen mahtavassa koulussa ja tunnen löytäneeni oman alani
• Minulla on ihana koti, joka ehkäpä piakkoin näyttää siltä, että emme ole vastoittain muuttaneet.
• Opiskeluni on tuonut myös vapaa-aikaani uutta väriä ja siitä kerron nyt lisää

Voisi sanoa, että takana on erittäin funky viikonloppu, nimittäin torstaina pyörähti käyteen 20.Funky Elephant festivaali, joka tosin oli itselleni ensimmäinen. Festivaalia järjestävät Funky Amigos ry ja iso joukko vapaaehtoisia festarityöntekijöitä, joista minä olin tänä vuonna yksi.

Backstage emäntä vuosimallia -14

Festarit olivat kolmepäiväiset ja minä hyörin mukana lähes koko viikonlopun ajan. Tehtävänäni oli huolehtia esiintyvien artistien viihtyvyydestä eli lähinnä tarjoilla ruokaa ja juomaa. Torstaisen alkuhämmennyksen ja pienten kaaosten jälkeen hiffasin homman ja nautin ajastani huippu esiintyjien ja festarityöntekijöiden seurassa. Oli hienoa huomata, kuinka sopu sijaa antoi niin ulkomaisten kuin kotimaistenkin artistien ja työntekijöiden kesken. Itselleni päällimmäisenä festareista jäikin mieleen kansainvälisyys, tekemisen meininki ja kiire; ja kaikesta tästä nautin täysin rinnoin. Kiitos Funky Amigos ry ja kaikki upeat mukana olleet ihmiset!

Paleface, joku wannabe ja Sarah Kivi

Festarihumun ja funkyn tunnelman lisäksi pääsin kokemaan myös toisen ainutlaatuisen tapahtuman viikonlopun aikana. Kiljuva Pikkunälkä ja Ilman sinua olen lyijyä -blogien upeat kirjoittajat järjestivät lauantaina yhteisen lukijatapaamisen ja totta kai tämä social butterfly lenteli mukaan katsastamaan tämän tilaisuuden.

Emännät tarjosivat vierailleen Nosh Organics -lastenvaatekutsut, mahdollisuuden tutustua hiehin itseensä ja suloisiin lapsukaisiinsa, lisäksi tarjolla oli pientä purtavaa. Hiukan väsyneenä lähdin kohden kutsuja lauantaina, mutta kyllä kannatti! Ilman sinua olen lyijyä on minulle aivan uusi blogituttavuus ja olenkin kutsujen jälkeen huomannut lukevani tätäkin blogia mielenkiinnolla. Kiljuva Pikkunälkä taas tuli minulle, kuten varmasti monelle muullekin tutuksi Yle TV2:n Teiniäidit -televisiosarjasta ja löydettyäni Demin tekstit olen ollut niihin täysin koukussa. Tapaamisen aikana pääsin tutustumaan Demiin hiukan paremmin ja kokemus taisi olla Demille aivan yhtä jännittävä kuin minullekin.

Kaiken kaikkiaan lukijatapaamisen emännät olivat ihastuttavia samoin kuin muut paikalla olleet äidit ja muksut. Aluksi tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi kaikkien äitien ja lapsien keskellä, mutta rentouduin nopeasti ja keskityin nauttimaan uusien ihmisten tapaamisesta ja lasten touhujen seurailusta. Siispä Kiitos Demi ja Karoliina, ja kaikkea hyvää jatkoon molemmille!

Nyt yritän laskeutua "rauhalliseen" arkeeni takaisin ja jään odottamaan lisää jännittäviä kokemuksia. Tähän loppuun lienee syytä kiittää vielä kärsivällistä avopuolisoani, joka jaksaa katsoa tälläistä paikasta toiseen lentävää levotonta akkaa päivästä toiseen <3 Katsotaan minkälaisiin seikkailuihin tämä social butterfly seuraavaksi lentää.

Koukussa

Olen koukussa, addikti, riippuvainen, holisti.

Sanotaan, että alkoholismi on koko perheen sairaus, josta voi toipua. Yksilön riippuvuudet todella vaikuttavat ihmissuhteisiin sen olen nähnyt läheltä ja kaukaa.

Minä en kuitenkaan ole riippuvainen alkoholista vaan sokerista. Ja nyt olen siinä pisteessä, että voin riippuvuuteni tunnustaa. Olen todennut sen ääneen jo ystävieni kesken ja nyt on aika julkistaa se koko maailmalle (eli jokaiselle joka vaivautuu lukemaan tekstejäni ja ymmärtää suomea).

Ongelman ydin

Huomattuani ja tunnustettuani ongelmani rupesinkin pohtimaan riippuvuutta ja addiktioita enemmän. Onko kenties jokainen meistä riippuvainen jostakin? Alkoholista, huumeista, tupakasta, sokerista, peleistä.. Itse keittiö- ja lukiopsykologian mestarina olen diagnosoinut joillakin läheisistäni riippuvuuttaa kaikkiin edellä mainitsemiini kohteisiin. Ja omanikin olen tunnistanut ja tunnustanut.

Muiden ongelmille ja riippuvuuksille en mahda mitään, mutta omaani voin vaikuttaa. Olen lukenut, että sokeririippuvaisen tulisi noudattaa ehdotonta kieltäytymistä kuten alkoholistin alkoholista. En kuitenkaan halua uskoa tähän ja yritän löytää ratkaisun muutoin.

Ratkaisuni on tukihenkilö. Hän on uusi ystäväni, joka itse on tehnyt täydellisen elämäntaparemontin ja on nyt valmis auttamaan minua tekemään saman. Ensimmäinen askel on jo otettu; olen ottanut liikunnan takaisin osaksi elämääni ja tänään teen historiaa allekirjoittamalla 2-vuotisen sopimuksen kuntosalille. Seuraavaksi laitetaan ruokavalio remonttiin ja ensimmäinen sekä vaikein askel on vähentää sokerin syömistä. Mutta yhdessä tukihenkilöni kanssa se onnistuu! Sovimme juuri puhelimessa, että yhdessä rajoitamme sokerin käyttöä ja voimme soittaa toisillemme aina kun sokerin himo iskee.

Ystäväni paljasti ongelmakseen jogurtti-cashewpähkinät. Omani on tai siis OVAT:

pullat (erityisesti laskiaispullat)

suklaa

jäätelö

karkki 

vanukkaat ja rahkat

Sopivasti lihava, vai ei?

pasta

Sokerin pudottaminen ruokavaliosta johtaa (toivottavasti) liikunnan kera painon pudotukseen; painoa on kertynyt liiaksi viimeisen 4 vuoden aikana liiaksi.

Nyt olen tunnistanut, tunnustanut ja valmis kunnostautumaan. Toivottavasti pysyn vahvana ja onnistun viimeinkin tässä elämäntapaurakassa johon ryhdyn ties kuinka monetta kertaa.

Tsemppiä myös muille riippuvaisille! Muutoshan lähtee aina itsestä... 

Mä tajuta sain

Huomasin tänään, että tahdon paljon ja heti.

Tahtoisin

• iPhonen
• tatuoinnin
• hiuksiin väriä
• nahkaiset "biker"-kengät
• korvikset (koska liian moni korvakoru on pudonnut pois korvastani)
• Sex&The City -boksin
• reissulle Tallinnaan ystävän luo
• reissulle Espanjaan ystävän luo (Madrid, Barcelona, Malaga)
• reissulle Ranskaan tuttujen luo (Pariisi)
• useita uusia Muumi -mukeja
• kuntosalijäsennyyden (tai ainakin väitän itselleni, että tahdon)
• uuden koululaukun, johon mahtuu tietokoneeni
• ja sitten vielä kaiken tämän jälkeen rahaa maksaa roikkuvat maksut pois
• ja tietenkin laihtua

Ja pohdittuani tätä loputonta Nelli tahtoo! -listaa huomasin, kuinka pinnallisia ja maallisia asioita tässä nyt universumilta pyydän. JÄRKYTTÄVÄÄ.

Tunnustan, olen materialisti!

Mutta kaiken pinnallisuuteni alla tiedän, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Olen terve, minulla on katto pään päällä ja ystävät (ja perhe) aina tukenani.

Siispä kiitän universumia kaikesta, mitä minulla on ja yritän muistaa tämän ajatuksen kun seuraavan kerran kuolaan uuden puhelimen, matkan tai laihemman itseni perään.

"Mä tajuta sain, että hetki on kaunis

Mä tajuta sain, että nyt tai ei koskaan tän hetken mä tahdon tallentaa
Mä hengittelen, olen täynnä voimaa
Mä tajusin sen, että onni on se, että mun sydän pamppailee
En odota aina uutta, muuten mä jään ilman mahdollisuutta elää elämää!"

Lapsi sisälläni

On perjantai ja päivän suunnitelmat olivat seuraavat:

Herään aamulla klo 8:15, nousen, peseydyn ja syön.
Pakkaan rakkaan macbookini reppuun englannin kielen kielioppiopusten kanssa ja lähden bussilla nro. 730 Arabiakeskukseen.
Saavuttuani Arabiakeskukseen avaan koneen ja teen kiltisti enkun tehtävät samalla selaillen kielioppiopusta, jotta teksteistäni tulisi mahdollisimman "fluent".
Pidän lounastauon.
Jatkan enkun tehtävät loppuun.
Lähetän tehtävät opettajalleni ja annan itselleni kehut.
Suuntaan kauppaan hakemaan ystävänpäiväherkkuja (ja herkkupalkkion itselleni) ja suuntaan kohti ystäväni lapsuudenkotia.

Todellisuus:

Heräsin klo 10:30 siirrettyäni herätyskelloa ensin 9 ja sitten 10 ja vielä kerran 11.
Istun sängylläni macbook sylissä kirjoittaen tätä tekstiä.
Enkun tehtävät on avattu, mutta mitään en ole saanut vielä aikaiseksi.

Mitä tästä opimme? Emme mitään! Olen kova tyttö suunnittelemaan ja piirtämään mielessäni kuvan itsestäni istumassa taiteellisessa ympäristössä teetä hörppien samalla kun hymyissä suin kirjoitan englannin tehtäviä koneeni ääressä. Valitettavasti tämä mielikuva jää juurikin ja ainoastaan vain mielikuvaksi.

Sillä sisälläni asuu edelleen 5-vuotias tyttö, joka EI TAHDO! Ja hyppii tasajalkaa huutaen PISSI SASSIA täyttä kurkkua. Ja tämä 5-vuotias herää henkiin jostain syystä silloin kun täytyisi suorittaa jokin velvollisuus. Pitäisi siivota EN TAHDO, tee kouluhommia EN TAHDO tai mene kuntosalille PISSI SASSI EN TAHDO!

Mistä ihmeestä tämä Nelli 5-vuotta aina ilmestyykin? En tiedä.

Mutta nyt kokeilen miltä tuntuun olla vastuullinen aikuinen ja aloitan kirjoittamaan niitä (PISSI SASSI) enkun tehtäviä ja odotan sitä päivää, että osaisin jopa nauttia niiden tekemisestä. Ja aikaahan näiden tehtävien tekemiseen on ollut maanantaista saakka ja tunteja tekemiseen olisi ollut tarjolla mm. EILEN KOKO PÄIVÄ tai TIISTAINA KOKO PÄIVÄ. Mutta, mitä tekee Nelli, jättää hommat viime tippaan.

Koko Suomi terapian tarpeessa

LITS LÄTS LITS.

Julkinen liikenne tökkii, lonkat murtuu ja nokka vuotaa. Onko ihmekään, että pistää masentamaan ja v*tuttamaan ihan kunnolla? EI OLE!

Siksipä ehdottaisin teille rakkaat suomalaiset: menkää terapiaan

Miks ei asioista puhuta?

Miks ei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä?

Yhteiskunnassa, jossa seksi on läsnä joka puolella yksi tärkeä asia on päässyt unohtumaan: SUKUPUOLITAUDIT (ja seksuaalivalistus yleensäkin). 

Elämme 2000-luvun Suomessa, joka tunnetaan myöskin hyvinvointivaltiona. Teoriassa nuoret tiedostavat, että seksi ilman suojausta voi johtaa ikäviin seurauksiin, käytännössä Suomessa todetaan vuosittain lähes 14 000 klamydiatartuntaa. Ja tämä luku käsittää vain diagnosoidut tapaukset, ties kuinka moni Suomen 5,5 miljoonasta asukkaasta kuljettaakaan tätä ikävää pikku vierasta mukanaan? Eikä siinä vielä kaikki! Tauteja kun on muitakin, osa jopa tappavaa laatua.

Tarkoituksenani ei ole saarnata tai pelotella, vaan synnyttää keskustelua ja ajatuksia jokaisessa meissä: nuorissa, aikuisissa, tytöissä, pojissa, isissä, äideissä, kaikissa.

Meillä jokaisella on vastuu itsestämme, mutta myös läheisistämme. Siksi toivon, että tulevaisuudessa jokainen äiti ja isä muistuttaa pieniä mussukoitaan turvaseksin tärkeydestä ja tiedostaa, että vain kondomi suojaa sukupuolitaudeilta. Tämän lisäksi jokaisen nuoren ja aikuisen, joka edes teoriatasolla ymmärtää tämän asian tulisi suojata itsensä.

Tämän enempää en avaudu, mitä seurauksia ja vaikutuksia sukupuolitaudeilla on, mutta toivon, että jokainen nuori saisi tarvisemansa tiedon ja ymmärtäisi vastuunsa.

Ja koska nuoruuteen ja elämään yleensäkin kuuluvat virheet ja kantapään kautta oppiminen, on myös hyvä ymmärtää, että ehkäisyn jäädessä käyttämättä jokaisen seksuaalisesti aktiivisen ihmisen tulisi ainakin testauttaa ja hoitaa itsensä, jotta taudit eivät enää jatkaisi kulkuaan eteenpäin.

Tässä muutama linkki avuksi testaukseen:

http://www.verkkoapteekki.fi/product_info.php/cPath/36/products_id/58206

http://www.sukupuolitauti.info/testaus

Jokaisella on oikeus terveyteen ja turvaan, siksipä toivon, että seksistä ja sukupuolitaudeista voitaisiin puhua yhteiskunnassamme avoimemmin. Eikö olisikin jo aika rikkoa tabu seksin ja sukupuolitautien ympäriltä ja tuoda nämä asiat esiin OIKELLA tavalla ( eikä vain kerran ylä-asteen painostavilla terveystiedon tunneilla tai Sallattujen elämien -jaksoissa).

Tähän loppuun vielä istutan päähänne ajatuksen: milloin viimeksi olet nähnyt Suomessa kondomi 

-mainontaa tai muutoin julkista kampanjaa seksuaaliterveyden puolesta? 

SPR on nämä ajatukseni tiivistänyt hyvin yhteen lauseeseen: kondomi on kevyempi kantaa kuin hiv.

Tässä vielä linkkejä seksuaaliterveyteen:

http://sexperienceuk.channel4.com/

http://www.punainenristi.fi/node/3146/hiv-neuvonta

http://www.vaestoliitto.fi/nuoret/

http://www.munkroppa.fi/

Karvapallo

Elainlaakariin.fi sivustolla kerrotaan: "Kissan karvapallot syntyvät kissan nuollessa ja niellessä karvojaan. Karvapallot voivat aiheuttaa suolitukoksen vaaran, jos ne eivät poistu oksennuksen mukana vaan kulkeutuvat pidemmälle suolistoon."

En ole kissa, mutta tiedän taatusti, miltä tuntuu kun yrittää oksentaa suurta karvamöykkyä ulos elimistöstään. Se möykky pyörii suolistossa edestakaisin, eikä suostu poistumaan vaikka kuinka kakoisi.

Toisin kuin kissalla, minulla karvapallo on henkistä laatua. Ja kun se pääsee elimistööni se todella häiritsee arkeani päivästä toiseen. Juuri tällä hetkellä vatsassani pyörii jättimäinen karvapallo, joka lamaannuttaa minut täysin ja saa minut käpertymään sohvalle itsesäälipeiton alle.

Jättimäinen karvapallo sai alkunsa perjantaina hävitettyäni työpaikan "lankakerän". Ja tämä kissa on nyt juossut ympäri reviiriään etsien tätä kadonnutta lankakerää. Kerä on edelleen kateissa ja jossakin tuolla elää rotta: valmiina puremaan kissalta hännän poikki.

Ja kissa vain nielee lisää karvaa ja pallo kasvaa.

Elainlaakariin.fi -sivustolla kerrotaan myös: Useimmiten kissa oksentaa karvapallot ulos.
Ja pakkohan minun on tähän uskoa, kokemusta kun on. Siispä nyt odotamme, että tämäkin pallo, joka minua juuri nyt kiusaa poistuu elämästäni ja jää osaksi menneisyyttä.

Ja siihen asti tukenani ovat onneksi ystävät, ja aina yhtä turvallinen kissaemo.

Tukea ja turvaa

Nelli biiseinä

Musiikki. Elämässäni on aina ollut musiikkia. Itse en ole musikaalinen, mutta musiikki on silti osa minua sillä usein koen eteen sattuvat tilanteet musiikin kautta.

Lapsena suosikkejani olivat Mr.Presidentin Coco jambo, jota hoilasin omin sanoin. Lisäksi minuun iski iskelmärallatus Miljoona Ruusua.

Ensimmäinen ehdoton suosikkiyhtyeeni oli Spice Girls. Spice up your life soi repeatilla päivästä toiseen, aamusta iltaan. (Tätä tosin tapahtuu vielä nykyäänkin)

Spice Girls kuitenkin tuotti minulle suuren pettymyksen kun suosikki laulajani Geri aka Ginger Spice erosi yhtyeestä (olen vieläkin katkera ja syvästi järkyttynyt). Koska maustetyttöjen jättämää aukkoa täytyi paikata jollakin sai seuraavaksi huomioni TikTak. Lopeta ja Sekoitat mun maailman olivat täydellistä popitettavaa ala-aste ikäiselle tytölle.

Vuodet kuluivat, minä kasvoin ja TikTak kasvoi. Tulin teini-ikään tai ainakin loisteliaaseen murkkuikään ja löysin Kaivarin kesäkonsertin ja ystäväni kautta ensimmäisen rockihastukseni: Technicolourin. Jimi Pääkallo vetämässä bändinsä kanssa Teach me love ja All my life biisejä olivat parasta, mitö maailman musiikkiareena pystyi tarjoamaan. Pysyinkin yhtyeelle LÄHES uskollisena fanina siihen asti kunnes heidänkin tiensä bändinä päättyi. Muutamia syrjähyppyjä taisin tehdä mm. Lovexin kanssa, mutta ei siitä sen enempää.

Tänä päivänä kuuntelen musiikkia laidasta laitaan (paitsi en heavymedalia, gospelia, klassista ja ....). Muutamia suosikkiartistejakin löytyy, mutta nykyisin ne eivät määräydy ulkonäön tai muun epäolennaisen tekijän perusteella.

Nykyisin musiikki kolahtaa minuun parhaiten sillon jos se kertoo osuvasti jotakin minusta tai sen hetkisestä elämän tilanteestani. Musiikki voi myös viedä ajassa taaksepäin ja tuoda pintaan muistoja.

Kun elin elämäni ahdistavinta aikaa päässäni soi taukoamatta The Rasmuksen biisi Heavy.

It's heavy 
but you are not the only one 
who's tired of giving 
afraid of the oblivion 
Could it be that your curse is a bliss? 
But the weight of the wolrd never felt this heavy

Kun ensimmäisen kerran olin todella ihastunut kuuntelin taukoamatta Eppu Normaalin kappaletta En saa mielestä sinua.

Kun koin ensimmäisen todella kipeän ja kamalan kammottavan eron soittimessani soi taukoamatta Jason Derilon Whatcha Say.

Kun taas sain rakastua uudelleen kuuntelin taukoamatta Himin Right here in my arms biisiä. Nykyisin rakkaani tuo mieleen mm. kappaleet Romanssi ja Häävalssi.

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan että mä kelpaan

These are a few of my favorite things

Seuraavaksi luvassa 3x10 eli kymmenen biisiä, leffaa ja kirjaa, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Käsitellään ensin musiikki

1. Maailma on tehty meitä varten / Haloo Helsinki
2. Hetki on kaunis / Haloo Helsinki
3. Whatcha say / Jason Derulo
4. Nellyn palmikko / Mestarit areenalla
5. Älä tyri nyt / Jukka Poika
6. Miehistä viis! / Chisu
7. Viimeinen maalissa / Haloo Helsinki
8. Llamado de emergencia / Daddy Yankee
9. Coco Jambo / Mr.President
10. All my people / Sasha Lopez

Tässä kymmenen biisiä, jotka varmasti löytyvät soittolistaltani tulevaisuudessakin. Nämä ovat biisejä, jotka ovat jakaneet elämäni hyviä ja huonoja hetkiä. Jokainen niistä kertoo tarinan kokemuksistani ja siksi niistä kaikista on tullut minulle rakkaita. Joukosta löytyy voimalaulu, erolaulu ja revittelylaulu. Nämä biisit vievät minut hetkessä lapsuudestani tähän päivään. Ja oi

Seuraavaksi kirjat

1. Eikä yksikään pelastunut
2. Muumipappa ja meri
3. En komikers uppväxt
4. Bröderna Lejonhjärta
5. Anna Karenina
6. Of mice and men
7. Häräntappoase
8. Kattona tähtitaivas
9.
10.

Mediahuoran kahdet kasvot

VAROITUS Kirjoitus sisältää ronskia kieltä, sarkasmia, itseironiaa ja raskauttavaa kuvamateriaalia.

TUNNUSTAN! Olen mediahuora. Ja ennen kuin jatkan tästä: mainittakoon, että tämä termi on päässyt osaksi sanavarastoani Venla Hiidensalon Mediahuora -teoksesta (kannattaa lukea).

Mitä tällä termillä sitten mahdetaan tarkoittaa? Minulla on teoria.

Mediahuoria on kahdenlaisia: toiset huoraavat elääkseen, toiset näkyäkseen. Minä syyllistyn kumpaankin.

Tyyppi 1 on media-alan opiskelija ja/tai ammattilainen. Hän myy itseään tuotantoyhtiöille, jotta edes joku päivä saisi intohimostaan MEDIASTA myös palkkaa. Työllistyessään mediahuora tyyppi 1 myy sielunsa työnantajalleen ja toimittaa jutun kuin jutun rahaa vastaan. Tässä vaiheessa omilla mielipiteillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on painaa duunia täydellä teholla aamusta iltaan ja saada yleisö huomaamaan juttu ja sen takana seisova mediatalo (bordelli). Tämä on siis tyyppi yksi ja tästä on kysymys myös Hiidensalon teoksessa.

Sitten on vielä tyyppi 2. Tämä ei suinkaan saa rahaa huoraamisestaan (yleensä), mutta hän esittelee itseään avoimesti mediassa, etenkin sosiaalisessa mediassa. Tälle tyypille on ominaista jakaa kuviaan ja kuulumisiaan jokaisessa somen tarjoamassa yhteisöpalvelussa, tai ainakin niissä tärkeimmissä (lue suosituimmissa). Tavan talliaisesta tämä tyyppi erottuu somessa useilla #selfie -kuvillaan, jotka tuovat esiin hänen "parhaat puolensa". Tyypin 2 tärkein tavoite on tulla nähdyksi ja tunnetuksi, mutta etenkin NÄHDYKSI. Täytyy myös muistaa, että paras anti medialta tyypille 2 ovat loputtomat tykkäykset Facebookissa ja seuraajat Instagramissa.

Selfie tyylinäytteitä

Tämän suuren analyyttisen suorituksen jälkeen palaan vielä tunnustukseeni. Tunnustin olevani mediahuora ja vieläpä kumpaakin tyyppiä. Olen media-alan opiskelija, joka tyrkyttää itseään jokaiseen rakoon ja väliin, saadakseen töitä (but in times like this, what else I can do?). Aina vain parempi jos alan työpaikka tuo mukanaan mainetta ja kunniaa. MUTTA, mikä pahinta minut löytää Facebookista, Twitteristä, Instagramista ja tietenkin täältä bloggerista: kirjoittamasta aina niin ajankohtaisia ja sopivan nasevia postauksia ajatuksistani. Eikä tämäkään riitä, minullahan on myös tapana kuvata itseäni käden mitalta ja sitten jakaa nämä masterpiecet somessa. Olen siis täydellinen mediahuora 1&2:n perikuva.

Onneksi sentään kykenen tunnistamaan ja tunnustamaan heikkouteni. Eikös ongelman tunnustaminen ole askel lähemmäs ratkaisua?

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/11576429/?claim=xrekruwsgwj">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Yhteisöpalvelut – parisuhteen hiekkalaatikko?

Ajattele mielessäsi leikkipuistoa. Näet lapset, jotka laskevat mäkeä alas ja kiipeävät yhä uudelleen portaat ylös laskeakseen tuon saman mäen jälleen alas. Hiekkalaatikolla äidin oma pikkumussukka lapioi tyytyväisenä hiekkaa suuhunsa ja tutustuu vastapäätä istuvaan kurahaalariseen tyttöön. Nämä kaksi pientä ihmistä ovat juuri luoneet välilleen suhteen: se on ystävyyttä ja kiinnostusta toiseen ihmiseen. Ja se saa heidät lapioimaan hiekkaa yhdessä ja jakamaan leikin toisen ihmisen kanssa.

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat aikuisiksi ja leikkipuisto hiekkalaatikoineen jää taakse odottamaan uutta sukupolvea.

Jos tarina päättyisi tähän, se olisi kaunis kertomus pienten lasten välisestä ystävyydestä. Mutta tarina jatkuu ja tässä vaiheessa mukaan tulee aikuisten oma hiekkalaatikko: somen yhteisöpalvelut.

Minä synnyin maailmaan, jossa kännykät olivat vasta tekemässä tuloaan osaksi suomalaisten arkea. Kännykkä ei kuitenkaan riittänyt, niinpä saapuivat tietokoneet ja Internet. Ja Internet taas toi mukanaan aivan uudenlaisen maailman: mahdollisuuden yhteydenpitoon ystävien ja kaukaisten sukulaisten kanssa netin välityksellä.

Facebook, IRC-galleria, kuvake.net, Twitter..yhteisöpalvelujen kirjo on lukemattoman suuri ja niiden käyttötarkoitukset vieläkin suuremmat. Elämme maailmassa, jossa ihmiset haluavat jakaa kuulumisensa ja valokuvansa suurelle joukolle muita saman palvelun käyttäjiä. Itse olen toiminut näin jo useita vuosia. Ensiksi arkeeni astui ii2.org, sitten IRC-galleria ja lopulta Facebook. Jokainen näistä palveluista on toki tarjonnut minulle mahdollisuuden pitää yhteyttä ystäviini ja kenties jopa rakentanut kuvaa minusta suuremmalle yleisölle. Mutta entäpä kun somettelu muuttuu aikuisten väliseksi hiekkalaatikkoleikiksi?

Tosielämässä olen nähnyt kuinka ensiksi päivitetään Facebookissa parisuhdestatukseen: naimisissa ja sitten kriisin sattuessa status muuttuukin sinkuksi tai kumppani jopa hävitetään kokonaan pois omasta Facebook elämästä. Herää kysymys: mikä ajaa aikuiset ihmiset jatkamaan hiekkalaatikkoleikkejään sosiaalisessa mediassa, ja miksi? Onko loppujenlopuksi edes tarpeellista ilmoittaa netissä onko sinkku vai jotain muuta? Ehkäpä tämä parisuhdestatus tulisikin poistaa kokonaan käytöstä netin yhteisöpalveluissa ja näin helpottaa hiekkalaatikko ikäisten tasolle jääneitä parisuhteen osapuolia.

Toisaalta, kuinka itse olisinkaan uskaltanut tehdä siirtoni nykyistä kumppania kohtaan ellen olisi nähnyt hänen Facebookissaan parisuhdestatuksen kohdalla sanaa sinkku. Kai sitten itsekin unohduin sinne hiekkalaatikolle?

Nelli Kallinen on kihloissa, kertoo Facebook

Vailla pukeutumisenvapautta

Vierailin joulukuussa sisareni luona ulkomailla ja huomasin ärsyyntyväni eräästä sisareni äidin kasvatustavasta: hän päättää, kuinka 14-vuotias tyttö pukeutuu ja leikkuuttaa hiuksensa. Sisareni tahtoisi lyhyen hiusmallin, mutta saa toteuttaa toiveensa vasta kun on täysi-ikäinen. Mikäli hän taas tahtoisi ostaa mieluisensa rannekellon, korun tai vaatekappaleen, ei tämäkään onnistu mikäli ne eivät ole hänen äitinsä mieleen. Näin ollen teini-ikäinen sisareni tyytyy äitinsä tahtoon ja pukeutuu hänen tyylitajunsa mukaisesti.

Miksi tämä sitten sieppaa minua niin kovin? Ehkä siksi, että itse olen saanut jo ala-aste ikäisenä vaikuttaa siihen, mitä päälleni puen ja miltä tahdon näyttää. Ja vielä siksi, että ulkonäkö on nuorelle tärkeä, jopa arka asia.

Ollessani 11-vuotias sain jostain päähäni, että voin pukeutua ainoastaan mustaan ja punaiseen, mutta en missään nimessä liian lapsellisiin väreihin kuten pinkkiin, keltaiseen tai oranssiin. Niinpä äitinä osti minulle vaatteita, jotka sopivat mielikuvaani "ison tytön" pukeutumistyylistä.

Punaista ja mustaa, lyhyttä ja pitkää

Sitten tuli ylä-aste ja teini-ikä. Enää pelkästään vaatteiden värit eivät riittäneet kertomaan kuinka "kova rockmimmi" olin. Niinpä hiukseni lyhenivät ensin niin ettei niitä enää saanut kurottua kiinni ponnarilla: seuraavaksi pituutta lähti lyhyeen keesiin asti. Vaatekaappini täyttyi mustan puhuvista vaatekappaleista, joita koristivat milloin pääkallot, milloin hakaneulat ja niitit.

Suurin teiniangstini hiipui lukioon siirryttäessä ja pääkalloistakin päästiin pian eroon. Tilalle saapuivat mahdollisimman tiukat ja "naiselliset" farkut sekä paidat. Lukion edetessä annoin hiusteni kasvaa, värjäten niitä milloin milläkin punaisen sävyllä. Samaan aikaan myös pukeutumiseeni palasivat värit: pinkki ei ollutkaan enää liian söpö vaan juuri täydellinen väri tuomaan esille orastavan naiseuteni.

Päälläni on nähty pääkalloja, niittejä, mustaa, punaista, pinkkiä, nahkaa, farkkua, mekkoa ja hametta. Jopa huuleni olen joskus lävistänyt, koska ajattelin sen näyttävän hyvältä. Ja kaikki nämä tyylimokat ja ehkä onnistumisetkin olen saanut tehdä kenenkään puuttumatta asiaan.

Lukiolainen lävistetty pinkkipää.

Ja kuinkas sitten kävikään? Minulle kasvoi vahva itsetunto ja ymmärrys siitä, minkälaisissa vaatteissa tunnen oloni kotoisaksi. Sain näyttää ulkoisella habituksellani muille miltä näyttää Nelli Kallinen.
Siksi toivon samaa mahdollisuutta siskolleni ja muille teineille ympäri maailmaa. Mikä on loppujen lopuksi pahinta, mitä tästä vapaudesta voi seurata? Eikö voisi luottaa ensin ja puuttua pukeutumiseen vasta sitten kun jotain puututtavaa ilmenee, jos ilmenee.

On olemassa sananvapaus, mutta entäpä pukeutumisenvapaus?

Tyylinäytteitä vuosimallia 2012-2013

2+0+1+4

Eli seitsemän faktaa minusta

Vuoden 2014 laskiaispulla-neitsyys meni tänään.

1. Haaveilen kirjoittavani blogia säännöllisesti.

2. Nimi Nelli tulee lempinimestä Nelli Karamelli, jonka 3-vuotias serkkuni keksi ollessani vauva.
Minusta piti tulla Riitta, mutta Nelli tarttui sukulaisteni kielen kannattimiin ja vanhempani luopuivat Riitta etunimestä.

3. Söin tänään vuoden ensimmäisen laskiaispullan. Hillolla tietysti! Inhoan mantelimassaa.

4. Minulla on diagnosoitu masennus vuonna 2012.

5. Olen ollut todistajana oikeudenkäynnissä.

6. Pelkään saastuneita neuloja.

7. Kärjistetysti sanottuna: mielestäni asiasta kuin asiasta voi, ja pitää puhua avoimesti. Näin ihmiset mahdollisesti ymmärtäisivät toisiaan hiukan paremmin. Siksi kerroin kohdan 4 itsestäni.

Joensuulaista katutaidetta

Milloin tästä tuli IN?

Once again, olen tässä ja päätän, että NYT alan bloggaamaan säännöllisesti. HAHAHAHA uskoo ken tahtoo! Voisin toki tehdä uuden vuoden lupauksen: lupaan kirjoittaa blogiani säännöllisesti. MUTTA, mitä se hyödyttää kun edellisten vuosienkaan "laihdutan, en syö karkkia, elän hetkessä" -lupaukset ovat jääneet täyttämättä?

Koska yrittänyttä ei laiteta niin kirjoitampa kuitenkin.

Olen seurannut Ylen Teiniäidit sarjaa ensimmäisestä tuotantokaudesta alkaen ja etenkin nyt toisen kauden aikana. Nykyisin tosin väitän, että katson sarjaa ikäänkuin ammattinäkökulmasta (kuinka ohjelma on kuvattu, leikattu jne.). Joka tapauksessa sarjan johdosta päädyin lukemaan Kiljuva Pikkunälkä -blogia, jota siis kirjoittaa Teiniäidit sarjasta tuttu Demi.

Aloitin Demin blogin lukemisen junamatkalla Helsingistä Joensuuhun ja yllättäen koukutuin! Mietin, mikä tässä koukuttaa ja miksi koen niin suurta kateutta tätä kirjoittajaa kohtaan. Samaa kateutta tunnen hyvää ystävääni kohtaan, joka Demin lailla onnistuu kirjoittamaan blogiaan viikosta toiseen kadottamatta omaa tyyliään.

Seuraavaksi mietin: milloin bloggaamisesta tuli juttu?

Luultavasti se tapahtui suunnilleen niihin aikoihin kun aloitin lukion, tai ainakin silloin jokainen aikakauslehti hehkutti erinäisiä blogeja ympäri maailmaa. Yhtäkkiä bloggaajat ympäri maailmaa näkyvät ja kuuluvat ja kaikki vain siksi, että joku keksi "laittaa itsensä nettiin".

Miksei Facebook enää riitä? Tai edes Instagram, entä Twitter? Miksi pitää kirjoittaa blogia, ja miksi tunnen itse niin kovaa tarvetta olla osa tätä ilmiötä?

Ja sitten se viimeisin ja itselleni niin kovin suuri kysymys: kuinka olla bloggaaja ja vieläpä niin hyvä, että joku tulee ja kertoo koukuttuneensa blogiini?

Ehkäpä ongelmani onkin juuri tässä. Odotan bloggaamiselta liikaa. Haluan, että höpötystäni lukevat muutkin kuin minä ja serkkuni. Luultavasti minun vain pitää kasvaa SOME-persoonana ja ihmisenä ennen kuin kykenen sitoutumaan tähän ilmiöön ja tekemään blogini kirjoittamisesta yhtä normaalin osan elämää kuin Facebook statukseni päivittämisestä.

Ja se päivä kun tämä kasvu tapahtuu bloggaaminen on luultavasti niin OUT, että voin vain jatkaa elämääni turvallisesti Facebookin ja Instagrammin välissä.

Sinä päivänä kun tunsin Facebookin vielä riittävän minulle.