Vailla pukeutumisenvapautta

Vierailin joulukuussa sisareni luona ulkomailla ja huomasin ärsyyntyväni eräästä sisareni äidin kasvatustavasta: hän päättää, kuinka 14-vuotias tyttö pukeutuu ja leikkuuttaa hiuksensa. Sisareni tahtoisi lyhyen hiusmallin, mutta saa toteuttaa toiveensa vasta kun on täysi-ikäinen. Mikäli hän taas tahtoisi ostaa mieluisensa rannekellon, korun tai vaatekappaleen, ei tämäkään onnistu mikäli ne eivät ole hänen äitinsä mieleen. Näin ollen teini-ikäinen sisareni tyytyy äitinsä tahtoon ja pukeutuu hänen tyylitajunsa mukaisesti.

Miksi tämä sitten sieppaa minua niin kovin? Ehkä siksi, että itse olen saanut jo ala-aste ikäisenä vaikuttaa siihen, mitä päälleni puen ja miltä tahdon näyttää. Ja vielä siksi, että ulkonäkö on nuorelle tärkeä, jopa arka asia.

Ollessani 11-vuotias sain jostain päähäni, että voin pukeutua ainoastaan mustaan ja punaiseen, mutta en missään nimessä liian lapsellisiin väreihin kuten pinkkiin, keltaiseen tai oranssiin. Niinpä äitinä osti minulle vaatteita, jotka sopivat mielikuvaani "ison tytön" pukeutumistyylistä.

Punaista ja mustaa, lyhyttä ja pitkää

Sitten tuli ylä-aste ja teini-ikä. Enää pelkästään vaatteiden värit eivät riittäneet kertomaan kuinka "kova rockmimmi" olin. Niinpä hiukseni lyhenivät ensin niin ettei niitä enää saanut kurottua kiinni ponnarilla: seuraavaksi pituutta lähti lyhyeen keesiin asti. Vaatekaappini täyttyi mustan puhuvista vaatekappaleista, joita koristivat milloin pääkallot, milloin hakaneulat ja niitit.

Suurin teiniangstini hiipui lukioon siirryttäessä ja pääkalloistakin päästiin pian eroon. Tilalle saapuivat mahdollisimman tiukat ja "naiselliset" farkut sekä paidat. Lukion edetessä annoin hiusteni kasvaa, värjäten niitä milloin milläkin punaisen sävyllä. Samaan aikaan myös pukeutumiseeni palasivat värit: pinkki ei ollutkaan enää liian söpö vaan juuri täydellinen väri tuomaan esille orastavan naiseuteni.

Päälläni on nähty pääkalloja, niittejä, mustaa, punaista, pinkkiä, nahkaa, farkkua, mekkoa ja hametta. Jopa huuleni olen joskus lävistänyt, koska ajattelin sen näyttävän hyvältä. Ja kaikki nämä tyylimokat ja ehkä onnistumisetkin olen saanut tehdä kenenkään puuttumatta asiaan.

Lukiolainen lävistetty pinkkipää.

Ja kuinkas sitten kävikään? Minulle kasvoi vahva itsetunto ja ymmärrys siitä, minkälaisissa vaatteissa tunnen oloni kotoisaksi. Sain näyttää ulkoisella habituksellani muille miltä näyttää Nelli Kallinen.
Siksi toivon samaa mahdollisuutta siskolleni ja muille teineille ympäri maailmaa. Mikä on loppujen lopuksi pahinta, mitä tästä vapaudesta voi seurata? Eikö voisi luottaa ensin ja puuttua pukeutumiseen vasta sitten kun jotain puututtavaa ilmenee, jos ilmenee.

On olemassa sananvapaus, mutta entäpä pukeutumisenvapaus?

Tyylinäytteitä vuosimallia 2012-2013